Heti ensimmäiseksi on todettava, että tämä on ollut kiinnostavuudeltaan ja järjestäjien järjestämien tapahtumien ansiosta paras pysähdys tähän mennessä. Saapumisen rummutuksineen, kuohuviineineen ja suosionosoituksineen kuvailinkin jo kolmannessa ja viimeisessä Airlie Beach – Vietnam -kisasta kertoneessa kirjoituksessa.
Saavuimme paikalle siis torstai-iltana 17. helmikuuta ja seuraavana päivänä siivosimme veneen. Koska teimme huoltohommia jo matkalla, ei satamaan jäänyt juurikaan siivouksen lisäksi muita hommia. Joitain hommia tehtiin kuitenkin edelleen uudestaan. Jostain syystä esimerkiksi veneen takaosan varasto – lasaretti – piti siivota uudestaan vaikka se siivottiin muutamaa päivää aiemmin merellä. Mielestäni siihen käytetyn ajan olisi voinut käyttää tehokkaamminkin. Lisäksi Huw halusi jättää osan purjeista kannelle kuivamaan, vaikka ne olivat jo kuivaneet kannella tullessamme useita päiviä. Koska kukaan ei pyytänyt ihmisiä tulemaan seuraavana päivänä, facebookissa huudeltiin sitten käsiä auttamaan purjeiden sisään nostamisessa ja joissain pikkuhommissa, joista ei tullut minulle selvyyttä mitä ne edes olivat kun paikalle tulin.
Edellisessä kilpailussa hajonnut keulapuomi korjattiin uudelleen, sillä sen vaihtaminen on kuulemma liian työlästä. Se edellyttää muun muassa etustaagin ja keulakaiteen irroittamisesta. Tällä kertaa korjauksen teki ensimmäisenä yksin pysähtymättä maailman ympäri purjehtinut Sir Robin Knox-Johnston. Nyt pitäisi kuulemma kestää.
Alkuvastaanoton lisäksi meillä oli palkintojenjakoillallinen maanantai-iltana. Tällä kertaa illallinen sisälsi 8 ruokalajin aterian ja useita paikallisia tanssi- ja lauluesityksiä ruokailun ajan. Da Nang -tiimi oli saanut järjestäjiltä mittojen mukaan tehdyt paikalliset juhla-asut ja ilmeisesti voittajilla päällä olleet tiimin värien mukaan tehdyt puvuntakit olivat järjestäjien toimittamat. Me muuten voitimme toistamiseen yleisöäänestyksen eli Stormhoek Spirit Awardin. Tällä kertaa palkinto tuli Amancion 14. kisapäivänä kirjoittaman blogitekstin ansiosta, jota jo purjehtiessamme veneellämme luettiin, ja josta erityisesti pidettiin.
Nähtävyyksiä on täällä tullut kierrettyä oikein urakalla. Ensimmäisen osittaisen vapaapäivän eli lauantain vietin kierrellen Da Nangia. Kaupunki on Vietnamin kolmanneksi suurin noin miljoonalla asukkaallaan ja erittäin paikallinen. Vastaan ei tule juurikaan yli-innokkaita krääsämyyjiä. Sen sijaan paikalliset huutelevat ”hello” minulle ja vastasinkin päivän aikana valehtelematta yli sadalle ihmiselle ”hello”. Kaupunkia rakennetaan kovaa vauhtia, muun muassa rannalle näyttää syntyvän uusia hotelleja pikavauhdilla. Keskustassa on Dragon Bridge -silta, joka on nerokkaasti rakennettu siten, että sillan tukirakenteet autotien ylä- ja alapuolella muistuttavat pitkää lohikäärmettä ja toisessa päässä on pää ja toisessa häntä. Viikonloppuiltaisin lohikäärme sylkee tulta ja vettä. Sunnuntaina kävimme katsomassa Marble Mountaineja, joista on nimensä mukaisesti louhittu marmoria. Vuorilla oli useita temppeleitä, isoja luolia (joista oli tehty temppeleitä) ja hyvät näkymät Da Nangiin. Ja vuorten juurella oli luonnollisesti isoja marmoripatsaskauppoja, joissa kävimme kiviä ihmettelemässä. Emme kuitenkaan ostaneet keulakoristetta veneeseemme.
Tämä on muuten ensimmäinen pysähdys, jossa olen yöpynyt hotellissa koko ajan veneen sijaan. Yö maksaa noin kymmenen euroa, joten se kuulostaa kohtuulliselta. Sydneyssä yövyin hotellissa kun vene oli nostettuna ja se taisi maksaa noin 60 euroa yö. Maanantaiksi buukkasin hotellistamme auton kuljettajalla, koska halusimme käydä katsomassa noin 100 kilometrin päässä olevan Huen kaupungin nähtävyyksiä. Matkalla ajoimme vuorten yli ja näimme muutaman sodanaikaisen bunkkerin vuoren päällä. Kuljettajamme ei puhunut juurikaan englantia, mutta vei meidät nähtävyyksille, joita halusimme nähdä ja lounaalle paikkaan, josta saimme hyvää vietnamilaista ruokaa. Ruoka tarjoiltiin isosta padasta pöydän keskellä, jossa oli mereneläviä ja vihanneksia. Pieniä lihapaloja dippailtiin keittoon itse kuin fondueta. Kävimme katsomassa keisarin palatsialuetta, kaupungin ulkopuolella olevaa hautapalatsia ja lisäksi yhtä isoa temppeliä.
Koska auto ja kuljettaja kustansivat ainoastaan 60 euroa päiväksi, kyselimme, josko hän voisi viedä meidät seuraavana päivänä Bach Ma -luonnonpuistoon. Illalla sovimme tästä hotellimme kanssa, ja seuraavana päivänä edessä odotti samanlainen uusi Chrysler eri kuljettajalla, joka puhui vielä vähemmän englantia. Kun pääsimme Cau Hai -nimiseen kylään, jonka kautta luonnonpuistoon ajetaan, kävi selväksi, että kuljettajamme ei ollut koskaan ajanut kyseiseen paikkaan. Minä otin kännykän navigaattorin esiin ja se ohjasi meitä oikeaan suuntaan, mutta tie kävi niin kapeaksi ja mutaiseksi, että kuljettaja pysähtyi kysymään parempaa reittiä. Tällä tekniikalla pääsimme lopulta luonnonpuiston tien alkuun, jossa maksoimme sisäänpääsymaksun ja saimme englanniksi ohjeita. Tämän jälkeen alkoi 17 kilometrin ajo ylös vuorenrinnettä betonista tehdyllä tiellä. Tie oli USAn toimesta rakennettu Vietnamin sodan aikana, sillä ylhäällä oli helikopterin laskeutumisalusta. Ylhäällä oli myös myöhempiä pohjois-Vietnamin armeijan rakentamia tunneleita. Lisäksi vuoren huipulla oli ranskalaisten vuosisadan alussa rakentama näköalapaikka. Tämän jälkeen palasimme tietä alaspäin paikkaan, johon meidät oli neuvottu. Tässä vaiheessa haasteena oli selittää kuljettajallemme, että halusimme hänen siirtymään tiellä alemmas ottamaan meidät kyytiin. Kun tämä tuntui selvältä, lähdimme reitillemme. Reitti seuraili jokea, jossa oli vesiputouksia. Kallioon ja puihin oli kiinnitetty vaijeri, josta kiinni pitämällä etenimme alaspäin. Kohtuullisen vaaralliselta reitti siis tuntui. Näimme myös isomman vesiputouksen ja leveämpää kirkasvetistä jokea. Parin tunnin kiipeilyn ja kävelyn jälkeen pääsimme takaisin tein varteen, jossa kuljettajamme jo odotti meitä. Tämän jälkeen pysähdyimme pikaisesti Cau Hain markkinoilla ruoan toivossa. Sieltä emme ravintolaa löytäneet, mutta kuskimme ymmärsi, että etsimme ravintolaa ja ehdotti ”seafood”. Sanoimme ”ok” ja lähdimme liikkeelle. Jonkin aikaa takaisinpäin ajettuamme tulimme isolle lahdelle, jossa oli ravintoloita meren päällä ponttooneille rakennettuna. Menimme yhteen niistä, ja kuskimme tilasi meille maistiaisiksi isojen vihreiden lehtien, joita ei syöty, sisällä olevia läpinäkyvässä hyytelössä olevia katkarapuja. Myös tilaamamme ruoka oli erinomaista.
Tiistaina menimme tiimibussillamme My Sonin 400-luvulta peräisin oleville temppeliraunioille ja Hoi Anin paikalliseen kylään, joka on kuuluisa lyhdyistään. Siellä näimme muun muassa silkkitehtaan madoista silkiksi ja paikallisen perinteisen asuintalon. Tulvat olivat myös kaupungin riesana ja taloissa oli merkintöjä tulvaveden korkeuksista eri vuosina. Ja kyllä, järjestäjät ovat järjestäneet kaikille tiimeille bussin, jota saamme vapaasti käyttää.
Keskiviikkona kävimme tiimin kanssa ilmaisella lounaalla, jonka 4U-niminen ravintola tarjosi kaikille tiimeille. Kaiken kaikkiaan ruoka on ollut aivan erinomaista täällä. Torstaina aamulla oli kajakkimelontakilpailut Lohikäärmesillalta Han-sillalle ja takaisin, jossa pääpalkintona oli kolmen miljoonan arvosta palkintoja. Minä ja Glen muodostimme kahden hengen tiimin ja osallistuimme kilpailuun. Matkaa oli 2,5 kilometriä ja osallistujia 30 kahden hengen tiimiä jaettuna kahteen alkuerään. Me olimme jälkimmäisessä alkuerässä ja aloitimme rauhallisesti. Vähitellen nousimme sijoituksissa ja hetken melonnan totesimme olevamme tukevasti kuudentena kun seitsemän parasta pääsi finaaliin. Pidimme rauhallisella melonnalla sijoituksemme. Finaalissa aloitimme vauhdikkaammin ja olimme kohtuullisen tasoissa kolmantena olevan tiimin kanssa, mutta kolaroimme muiden Clipper-tiimien kanssa kääntömerkillä ja tipuimme kolmostiimin kannoilta. Yritimme saavuttaa heitä koko paluumatkan ajan, mutta päädyimme lopulta neljännelle sijalle. Silläkin sijoituksella saimme miljoonan edestä palkintoja, eli kahvipaketit ja mutakylpylahjakortit. Voitimme muuten omassa alkuerässämme kakkoseksi tulleen tiimin. Ensimmäiseksi tuli Derryn tiimi, toisen ja kolmannen sijan veivär paikalliset. Viidentenä oli paras mies-naispari PSP ja LMAX -veneistä. Muuten myös Robin Knox-Johnston ja William Ward osallistuivat kilpailuun, mutta he olivat ensimmäisessä alkuerässä, joten emme meloneet heitä vastaan.
Perjantaina käytin sitten mutakylpylahjakortin Anan ja Alexin kanssa, sillä Gleniä se ei kiinnostanut. Mielenkiintoinen kokemus, mutta en kyllä siitä itse maksaisi. Iltapäivällä oli seuraavan kisan briiffi, jossa Robin Knox-Johnston muuten lupasi, että enää kisoja ei pidennetä ja lauantaina lähdimme liikkeelle. Tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.
Tähän loppuun vielä muutama huomio paikallisesta liikennekulttuurista. Liikenteestä suurin osa on skoottereita ja mopoja. Liikennesääntöjä ei juuri tunnu olevan. Kukaan ei pysähdy suojatien eteen, toisaalta kukaan ei myöskään ylitä tietä suojatien kohdalta ja risteyksetkin hoidetaan siten, että kaikki tulevat yhtä aikaa hitaasti risteykseen ja liikennevälineet soljuvat hitaasti risteyksen läpi. Yksi opas totesi, että ranskalaiset ajavat tien oikeassa laidassa, britit vasemmassa ja vietnamilaiset keskellä. Oikeasti käytäntönä näyttää olevan, että skootterit ovat oikealla kaistalla ja autot vasemmalla. Ohittaminen tapahtuu pääasiassa oikealta, mutta myös vasemmalta jos siltä tuntuu. Kaistaviivat ovat lähinnä suuntaa antavia. Täällä jos tulee perheenlisäystä ei mennä kauppaan ostamaan uutta autoa. Sen sijaan ostetaan isompi mopo. Tiedättekö miten tehdään skootterista nelipyöräinen? Pyöräilijäkaveri ottaa olkapäästä kiinni ja sitten mennään. Ja mopon kyydissähän kulkee sulavasti esimerkiksi pari lintua häkeissä, kodin astiasto, perhe, iso kukkaruukku kukkineen tai vuoden nuudelit.